Sulkavalla puolet vuodesta asuva Venäjän historian tutkija tutki uransa aikana erityisesti neuvostoaikaa, tapasi mielenkiintoisia, kansainvälisiä kollegoita ja toimi Suomen Pietarin instituutin johtajana.
Jenna Olin
Venäjän tutkimuksen professori emeritus Timo Vihavainen on tehnyt pitkän uran akateemisessa maailmassa. Sulkavalla lapsuutensa ja nuoruutensa viettänyt Vihavainen asuu nykyään puolet vuodesta omakotitalossa Sulkavan keskustan tuntumassa.
– Sulkava oli miellyttävä, kiinnostava ja virikkeellinen paikka kasvaa, Vihavainen kehuu.
Hän muistaa, että hänen lapsuudessaan 1950-luvulla lapsia oli valtava määrä.
– Lapset ryhmittyivät asuinpaikkojen mukaan. Alakylällä oli oma porukkansa ja täällä yläkylällä omansa. Tässäkin talossa asui setäni, jolla oli kuusi lasta. Meitä oli kaksi lasta. Sitten oli joitakin vuokralaisia ja oli lisää lapsia, Vihavainen kertoo.
Talossa majoittui jatkuvasti myös koulukortterilaisia, jotka kävivät esimerkiksi rippi-, oppi- tai jatkokoulua ja majoittuivat talossa arkiviikolla. He olivat usein Lohikosken suunnalta kotoisin.
Toinen koti on Vihavaisen suvun talo, joka kuului aiemmin hänen vanhemmilleen ja sitä ennen isovanhemmilleen. Rakennus toimi aikoinaan kestikievarina eli majatalona. Toiminta loppui vuonna 1943.
Talossa majoittui erään kerran myös presidentti Urho Kekkonen. Siitä on muistona valokuva presidentistä kahvipöydässä, jossa Vihavaisen äiti kaataa tälle kahvia.
– Vuonna 1958 hän hiihti muistaakseni Puumalasta Savonlinnaan. Reitti kulki Sulkavan kautta. Hän yöpyi tässä talon peräkammarissa, Vihavainen muistaa.
Kodin ikä ei ole Vihavaisen tiedossa, mutta hän arvelee sen olevan ainakin 150 vuotta vanha.
– Satun tietämään syntymäpaikkanikin. Se on kahden metrin säteellä sängystäni, Vihavainen sanoo ja viittaa peräkammariin.
Harva tyrkyllä tutkimaan Neuvostoliittoa
Historiasta Vihavainen kiinnostui lukioaikanaan historianopettajansa ansiosta.
– Tunsin, että pystyin ymmärtämään asioita paremmin historian kautta, Vihavainen perustelee.
Lukion jälkeen Vihavainen suuntasi opiskelemaan historiaa Helsingin yliopistoon, josta hän valmistui filosofian kandidaatiksi.
– Se on sama kuin maisteri nykyisin ja aiheuttaa loputtomia sekaannuksia, Vihavainen selventää.
Yliopisto-opintojensa päätyttyä Vihavainen toimi Vantaalla historian ja yhteiskuntaopin lehtorina viiden vuoden ajan.
– Se oli hyvin palkitsevaa parhaimmillaan, kun sai oppilaat innostumaan. Kyllä vanhoja oppilaita vielä joskus tulee vastaan, ja joku on kehaissut, että olipa mukavia tunteja.
Venäjän kieltä Vihavainen alkoi opiskella pienessä piirissä filosofian kandidaatiksi valmistumisen jälkeen.
– Siinä tuli lukutaito. Kun olin Moskovassa vuosina 1972–73 väitöskirjan tekemisen aikaan kielitaito tuli sujuvaksi. Olin lähinnä Leninin kirjastossa, joka on nykyinen Venäjän valtionkirjasto. En tiennyt siihen aikaan, että Vjatsheslav Molotov istui jatkuvasti samassa tutkijasalissa, Vihavainen kertoo.
Väitöskirjaa Vihavainen alkoi työstää opettajan uransa jälkeen. Tuolloin Suomessa ei ollut juuri lainkaan Venäjän historian virkoja. Vihavaisen mukaan Itä-Euroopan historian assistentti Osmo Jussila Helsingin yliopistossa oli ainoa tapaus.
– Olimme mielellämme hiljaa siitä, että tutkimus käsitteli Venäjää, mutta ei se Itä-Eurooppaa käsitellyt, vaan pelkästään Venäjää, Vihavainen sanoo.
Vihavaisen väitöskirjan aihe oli Suomi neuvostolehdistössä 1918–1920.
– Siinä täytyi miettiä Leninin ja Trotskin ja hieman muidenkin aivoituksia siltä pohjalta, mitä he olivat aikoinaan sanoneet esimerkiksi lehdistössä, Vihavainen selventää.
Väitöskirja pohjautui laajempaan opinnäytetyöhön aiheesta, joka ajoittui ajanjaksolle 1918–1923.
– Siihen aikaan ei ollut Venäjän arkistoja saatavilla, vaan ainoastaan painettuja lähteitä. Arkistoista löytyi paljon uutta Suomen ja Venäjän suhteista, mutta ei mullistavia uutuuksia. Ei se turha yritys ollut, vaikka nykyisin asiat tunnetaan paremmista lähteistä paremmin, Vihavainen sanoo.
1980-luku, jolloin Vihavainen työsti väitöskirjaansa, oli suomettumisen aikaa. Vihavainen sanoo, että yleisen mielialan mukaan oli parempi olla menemättä sorkkimaan lähteitä. Ajateltiin, että Moskovassa pahoitetaan mieli.
– Minulle sanottiin joskus, että kukaan ei ole tyrkyllä tekemään analyysia Neuvostoliiton politiikasta. Se ei ainakaan auta, jos haluaa julkiseen virkaan, vaan hyvin äkkiä pääsee neuvostovastaiseksi. Edeltäjästäni Osmo Jussilastahan tuli neuvostovastaisuuden symboli. Hän puhui suunsa puhtaaksi ja herätti valtavan sensaation, Vihavainen kertoo.
Tutkimuksen lähteinä salaisen poliisin raportit
Myöhemmin Vihavainen sai viran Helsingin yliopistosta, ja hän aloitti työskentelyn Jussilan sijaisena.
– Palkitsevinta oli se, että luulee löytäneensä ideoita, joita muut eivät olleet keksineet. Työ oli niin mukavaa, ettei siinä ollut ikäviä haasteita, Vihavainen vertaa.
Uransa aikana hän tutki erityisesti neuvostoaikaa. Projektit olivat kansainvälisiä, ja niissä oli mukana sekä ulkomaisia että suomalaisia tutkijoita.
Tutkimusten aiheina olivat muun muassa älymystö ja pikkuporvarisuus sekä yleinen mielipide Neuvostoliitossa 1930-luvulla, jossa tutkittiin salaisen poliisin raportteja.
– Venäjän historian instituutin johtaja Andrey Sakharov sanoi, että jos joku vielä kannattaa bolsevismia, niin sen kun antaa hänen lukea, niin häneltä menee jauhot suuhun. Bolsevismia ei voi puolustaa.
Vihavainen ystävystyi Sakharovin kanssa, ja myöhemmin Sakharov puolsi Vihavaista nykyään paljon parjatun ystävyyden kunniamerkin saajaksi. Kunniamerkki on Vladimir Putinin myöntämä, ja sen voi saada myös ulkomaalainen henkilö, joka on esimerkiksi tehnyt jotain erityistä rauhan, ystävyyden ja kansojen välisen yhteisymmärryksen lujittamiseksi.
– Moni on kertonut heittäneensä sen roskiin tai palauttaneensa sen. Itse en ole sitä palauttanut. Ajattelen, että olen saanut sen ansiosta ja se ei ollut Putinin idea vaan Sakharovin. En voi sitä häpäistä.
Suomessa paljon kiinnostavaa kirjallisuutta
Vihavaisen velvollisuutena oli raportoida, miten neuvostoliittolainen historiantutkimus edistyy ja mitä siellä kirjoitetaan Suomesta.
– Raportit menivät lähinnä historian professoreille ja historian laitokselle, Vihavainen kertoo.
Vihavainen työskenteli myös tutkijavaihdon parissa yliopistossa.
– Otin vastaan venäläiset, jotka olivat usein ummikoita. Nykyisin he puhuvat esimerkiksi englantia, mutta siihen aikaan he eivät puhuneet. He olivat täysin paimennettavia, ja heille piti osoittaa, missä ovat dokumentit, joita he tarvitsevat, Vihavainen taustoittaa.
Hän kuvailee tutkijavaihdon kautta tulleita venäläisiä tutkijoita mielenkiintoisiksi tapauksiksi.
– 94-vuotias akateemikko nimeltään Mints oli johtava Venäjän vallankumouksen historian tutkimuksen ekspertti. Mints oli jo Stalinin aikana kunnostautunut ja nostanut Stalinin roolin kansalaissodassa hyvin tärkeäksi. Hän eli perestroikaan asti, eikä oikein ymmärtänyt, mistä siinä oli kysymys.
Akateemikko luki Suomessa olevia venäläisiä sotilasasiakirjoja, joita on 600 hyllymetriä.
– Hän ei ollut koskaan nähnyt sellaista kokoelmaa. En viitsinyt kysyä, eivätkö ne näytä sinulle niitä Venäjällä, Vihavainen sanoo.
Venäläisiä tutkijoita kiinnosti paljon kirjallisuus, mitä ei Venäjältä saanut.
– Emigranttikirjallisuus kiinnosti heitä. Silloin sitä oli hyvin saatavilla Akateemisessa kirjakaupassa. Meillä on maailman parhaita slaavilaisia kirjastoja Helsingissä, ja niistä löytyi kaikkea, mikä tutkijoita sattui kiinnostamaan. He olivat aivan ihmeissään kansainvälisistä historia-alan aikakausikirjoista.
Vuosina 1998–2000 Vihavainen toimi Suomen Pietarin instituutin johtajana.
– Meillä oli joka viikko useita tapahtumia instituutissa. Pietarilaista älymystöä nimenomaan historian ja yhteiskuntatieteiden edustajia kävi tapahtumissa. Siellä esiintyi vuorotellen suomalaisia, jotka olivat kirjoittaneet venäläisiäkin kiinnostavista aiheista. Aiheista keskusteltiin ja järjestettiin kirjojen julkistamistilaisuuksia. Sponsoroimme myös joitakin taidenäyttelyitä.
Tutkijan eläkepäiviin mahtuu paljon
Vihavainen on kirjoittanut useita kirjoja uransa varrella. Seitsemisen vuotta sitten eläkkeelle jäänyt Vihavainen kirjoittaa yhä historia- ja yhteiskunta-aiheisia kirjoja. Viimeisin on Barbarian paluu: Euroopan auringon laskiessa. Uusi kirja on parhaillaan suunnitteilla.
– Juuri pari päivää sitten tapasin kustantajan, joka kovasti patisteli kirjoittamaan. Aihe on vielä vähän mietintämyssyssä.
Vihavainen toimii myös Sulkavalta käsin toimivan Tykkipursiyhdistyksen puheenjohtajana. Suunnitteilla on muun muassa Bellman-ilta yhdessä Ihmekollektiivin kanssa. Tarkoitus on pukeutua 1700-luvun vaatteisiin, joita Tykkipursiseuralla on ennestään. Lisää asuja odotetaan syntyväksi naisen puku 1700–1800-luvuilla -kurssilla Järvi-Saimaan kansalaisopistossa.
Muuten eläkepäivät ovat kuluneet puolison kanssa matkustellessa. Matkat ovat vieneet muun muassa Baltiaan, Espanjaan, Italiaan, Britanniaan, Saksaan ja Ranskaan. Pariskunnalla on myös vene Helsingissä.
– Tänäkin vuonna olemme käyneet Virossa kolme kertaa veneilemässä. Talon ja parin mökin kanssa on aina jotain tekemistä. Ulkoilmassa harrastan liikunnallista touhua. Kirjoitan päivittäin blogeja. Viisi miljoonaa klikkausta tuli hiljattain täyteen, ja sivuja on kertynyt noin 5 000 12 vuoden aikana.
Nykyistä maailman tilannetta ja Venäjän hyökkäyssotaa Ukrainaan Vihavainen kommentoi lyhyesti.
– Täytyy mielestäni lähteä siitä, että Venäjä tulee säilymään Suomen naapurina. On ollut spekulaatioita, että jos se saataisiin hajoamaan. Se on aika epäuskottavaa. Muistaakseni Otto von Bismarck sanoi, että ”Venäjä ei ole koskaan niin vahva, kun pelätään eikä niin heikko kuin toivotaan”. En usko, että Ukraina voittaa sotaa, mutta uskon, että maa säilyy. Ei Ukrainan anneta hävitä. Jonkinlainen kompromissiratkaisu siihen tulee.
— MAINOS — Sulkava Digilehti tilaus
