Kesän lähestyessä huomaan joka vuosi tutun tunteen: kohta on soudut, ja taas olisi mahdollisuus lunastaa paikka kunnollisten sulkavalaisten riveissä. Se tapahtuisi tietenkin vuodattamalla verta, hikeä ja kyyneleitä soutuveneessä matkalla Partalansaaren ympäri.
Tämä kunniallinen teko on omalla kohdallani jäänyt vielä tekemättä. Joka vuosi on ollut jokin syy, miksi koitokseen ei pääse mukaan. Joko on ollut ulkomailla, mökillä, töissä, tai muuten vaan liian huonossa kunnossa kantaakseen kortensa yhteiseen kekoon. Syitä riittää, ja joskus jopa nolottaa. Aloin pohtia, voisiko puhua jopa soutuhäpeästä.
Mutta onko muilla sulkavalaisilla samanlainen olo, että soutaa pitäisi? Heitin kysymyksen Facebookin Puskaradio Sulkava -ryhmään.
– Valehtelematta jokaisessa työhaastattelussa on kysytty jossain vaiheessa: ”Ai, oletkin Sulkavalta, ootko soutanut?” Ja joka kerta olen miettinyt, että vitsit ensi kesänä kyllä soudan, että pääsen vastaamaan, että kyllä olen. Pieneltä lievennytykseltä on kuitenkin tuntunut, että on voinut sanoa olleensa monesti mukana valvontaveneessä, kertoo sulkavalaislähtöinen Kristiina Ukkonen.
Samaa kysymystä on esitetty myös Hannele Partaselle.
– Ylpeänä olen aina sanonut, että soutujen aikaan olen töissä tai talkoissa, en soutamassa. Vuoden tärkeintä, kiireisintä ja ihaninta aikaa. Ihanaa tekemisen meininkiä ja talkoohenkeä. Ei minkäänlaista häpeää siitä, etten ole soutanut saaren ympäri kertaakaan. Autolla kyllä ajellut ympäri monesti!
Hanna-Mari Kaartinen avautuu siitä, että kysymys aiheuttaa joskus tunnontuskia.
– En ole ikinä saarta kiertänyt, ja kieltämättä aina tunnen huonoa omaatuntoa, että kuuluisiko se syntyperäisen sulkavalaisen tehdä jossain vaiheessa. En siitä ehkä mitään suurta häpeää tunne, mutta hieman ehkä katse kääntyy alaspäin. Myös joskus enemmän muualla liikkuessa tuntui, että eikö meitä muusta tunneta, kun aina kysytään ”Tulitko soutamalla?” Eihän se häpeä ole ja hienoa, että edes jostain tunnetaan! Olisi toki loistavaa, jos saisimme nostettua itseämme esiin myös jollain muulla jutulla, ylpeyden aiheita löytyisi kyllä, ja kun kaikki eivät (ihme kyllä) täälläkään souda.
Moni kommentoija nosti esiin ajatuksen, että souduissa voi olla mukana muutenkin kuin soutaen.
– Olen useasti joutunut kertomaan, että en ole soutanut. Kyse ei ole ollut kiinnostuksen puutteesta vaan siitä, että ensin siivosin ja sitten tarjoilin soutujen ajan Sulkavan Lomakeskuksella. Senkin jälkeen kesät ovat menneet töitä tehden ja leipää levennellen. Ehkä ensi vuonna sitten soutamaan. Kirkkoveneporukka on jo agitoitu, toteutus vaan puuttuu, kertoo Katri Paavilainen.
– Ilman minkäänlaista häpeäntunnetta sanon: kertaakaan en ole soutanut, töissä olen ollut, toteaa Aila Idström.
Kysyin varmuuden vuoksi vielä Sulkava-seuran puheenjohtaja Matti Makkoselta, mitä mieltä hän on soutuhäpeästä. Onko sellaista olemassa? Makkoselta onneksi heltiää sympatiaa niille, jotka eivät souda.
– Jos on esimerkiksi osallistunut paljon talkoisiin, silloin ei kerkeä soutamaan.
Myös asenne soutuihin lähtemiseen on muuttunut. Aikaisemmin ei tarvinnut olla ihan tikissä tarttuakseen airoihin.
– Höynäytettiin kaveri ja voitiin lähteä vaikka kylmiltään soutamaan. Mutta nykyään ihmiset haluavat treenata ensin ja olla hyvässä kunnossa, eikä siihen välttämättä ole mahdollisuutta tai aikaa.
Makkosen mukaan soutujen hengessä voi olla mukana muullakin tapaa.
– Kyllä niitä bilettäjiäkin tarvitaan. Onhan sekin hyvä asia, että iltajuhliin tulee porukkaa ja ihmiset käyvät kylällä katsomassa, mitä siellä tapahtuu. Yleisöäkin tarvitaan.
Teksti: Hanna Partanen
Kuva: Kuvakaappauksia Juha Reposen kaitafilmeistä vuoden 1980 soutuyleisöstä
Tämä on lyhennelmä jutusta. Lue koko juttu Sulkava-lehden numerosta 27/2021. Tilaa lehti täältä tai osta digiversio!
