Oli vuosi 1962, ja Irma Tiippana oli menossa elokuviin suojatalolle Esa Tiippanan kanssa.
– En millään jaksa muistaa, mikä elokuva se oli, Irma nauraa.
Elokuvan jälkeen Esa saattoi Irman tämän vanhempien talolle Kantolaan.
– Siinä kun Kantolan pihakeinussa istuttiin, niin siinä myös ensi kertaa suudeltiin.
Seuraavana vapunaattona Irma koki yllätyksen, kun Esa kosi häntä tuossa samaisessa pihakeinussa. Pari meni kihloihin heinäkuussa.
– Se keinu on nykyisin Tiippanan pihalla, se on todella vahvaa tekoa. Pari kertaa on vain puut vaihdettu. Keinu valmistettiin Tuonilahdessa vuonna 1962.
Naimisiin pariskunta meni seuraavana vuonna, ja liitto kesti Esan poismenoon saakka. Suhteessa Irma katuu ainoastaan sitä, että hyviä asioita ei sanottu tarpeeksi usein ääneen.
– Jos olisi tämä ymmärrys mikä minulla on nyt, sanottaisiin joka päivä toisillemme, miten paljon rakastamme. Se ei olisi mitään maksanut. Mutta siihen aikaan oltiin niukkasanaisia, eikä hellyyttäkään osattu näyttää, jos muita oli läsnä. Kyllä molemmat varmasti silti tiesivät, miten paljon toinen rakasti. Ohi mennen taputeltiin selkää, ja minulla oli tapana hieroa Esan hartioita.
Jaakko Teerimäen mieleen on jäänyt merkittävä suudelma 1940-luvun lopulta. Teerimäki oli lähtenyt purjehtimaan Näsijärvelle seuranaan silloinen tyttöystävä.
– Muistan, kun purjeveneeni lipui kuutamossa eteenpäin äänettömän yötuulen siivittämänä. Tyttö oli kainalossani, ja toisessa kainalossa oli peräsin. Siinä kun me suutelimme ja kuu kimalsi pienellä aallon väreellä, se oli unohtumaton suudelma. Kaupungin valot loistivat elokuun pimeydessä kokkamme edessä. Siinä oli jotakin hohtoa.
Rakkaudesta miehellä on vakaa käsitys.
– Rakkaus on ikuista, mutta muuttuvaa. Se entinen pinnalla helskyvä ja poreileva rakkaus muuttuu ajan kanssa yhä syvällisemmäksi ja kestävämmäksi.
Kun Sirpa Vihavainen oli vuonna 1953 partio-opiston järjestämällä kansainvälisellä leirillä Sulkavalla, hän näki siellä komean miehen.
– Sitten yhtenä talvisena päivänä kävelin tuolla kirkonkylällä, kun vastaan tuli tämä samainen Osmo. Hän kysyi, että haluaisinko lähteä illalla kelkkailemaan.
Siihen aikaan kelkkailu potkurilla on kelpo tapa käydä treffeillä. Niinpä Sirpa päätti lähteä Osmon potkurin kyytiin.
– Ajoimme koko Uitonrinteen alas kovaa vauhtia, se vaati rohkeutta! Sitten ajelimme Vilkaharjulle, ja siellä erään vanhan sivutien varrella, erään männyn alla, tapahtui tämä ensisuudelma elämäni tärkeimmän miehen kanssa.
Treffien jälkeen Sirpan oli kiirehdittävä takaisin Turkuun, mutta Osmo oli tehnyt lähtemättömän vaikutuksen.
– En pessyt naamaani kuin vasta Turussa, niin merkittävä oli tämä Osmon hyväily ja suukotus.
Pari menikin lopulta naimisiin, ja he ehtivät viettää 60-vuotishääpäiväänsä muutama kuukausi ennen Osmon poismenoa.
Rakkautta Vihavainen pitää yhtenä ihmisen voimakkaimmista tunteista.
– Rakkauden eteen tekee mitä tahansa. Moni kysyi minulta, miten jaksoin olla Osmon omaishoitajana niin monen vuoden ajan. Mutta en minä kokenut sitä yhtään ylivoimaiseksi, koska rakastin häntä.
Teksti ja kuva: Hanna Partanen
Tämä on lyhennelmä jutusta. Lue koko juttu Sulkava-lehden numerosta 6/2021. Tilaa lehti täältä tai osta digiversio!
