Irina Gordienko kävi ensimmäisen kerran Suomessa vuonna 1998. Silloin hän ihastui.
–Tulen Etelä-Venäjältä Mustanmeren rannalta, ja kesällä kaikki luonto on siellä aivan palanutta. Olin täällä juhannuksena, ja kaikki oli vihreää, eikä ollut liian kuumaa. Pidin siitä kovasti.
Irina oli kasvanut peltojen keskellä kolhoosilla, jossa hänen isänsä oli maataloustöissä. Hän oli seurannut mummonsa jalanjälkiä meijerikouluun, josta hän oli valmistunut juustomestariksi ja saanut töitä sulatejuustotehtaassa.
– Jos Neuvostoliitto ei olisi romahtanut, en olisi päätynyt tulemaan Suomeen. Mutta romahtamisen jälkeen alkoivat huonommat ajat. Sulatejuustotehtaat, joissa jatkojalostettiin kauppoihin myyntiin kelpaamatonta juustoa, alkoivat hiipua. Minulla oli viisivuotias tytär, ja päätin hakea työviisumia Suomesta.
Suomeen muuttaessaan 29-vuotias Irina työskenteli ensin Outokummussa ja Joensuussa, mutta sitten silmiin osui myynnissä oleva kiinteistö Sulkavan Partalansaarella. Sen Irina osti Suomesta löytyneen miehensä kanssa vuonna 2006.
– Laitoimme pystyyn kyläkaupan, mutta jo seuraavana vuonna lopetettiin Kaartilankosken koulu.
Silloin kylä alkoi Irinan mukaan hiljentyä. Kaartilankoskella oli kuitenkin mukava kansalaisopiston opettaja, joka sai Irinan tuntemaan olonsa tervetulleeksi.
– Hän tuli ja sanoi, että tulepa meille kurssille. Uskalsin mennä heidän käsityöpiiriinsä, ja siellä olen ollut jo toistakymmentä vuotta.
Joillakin suomalaisilla tuntuu olevan katkeruutta, jonka he kohdistavat Irinaan.
–Outo-kummussa oli mies, joka joi itsensä humalaan ja tuli aina paasaamaan minulle historiasta. Sanoin hänelle, etten voi sanoa asiasta mitään, koska en ollut elossa sotien aikaan, enkä nähnyt, mitä silloin tapahtui. Toivoisin, että sodat voisivat jäädä taakse ja että ihmiset alkaisivat nähdä toinen toisensa ihmisinä, ilman historian taakkaa.
Teksti ja kuva: Hanna Partanen
Julkaisemme nettisivuillamme lyhyitä pätkiä jutuistamme. Lue juttu kokonaisuudessaan Sulkava-lehden numerosta 40/2020. Tilaa lehti täältä tai osta digiversio!
