Kun Susanna Vihavainen sai kuulla Sulkavalle etsittävän kirkkoherran sijaista, hän kysyi heti, että eihän tiedossa ole liitosneuvotteluja. Luvattiin että ei.

– Mutta sitten tulikin tuomiokapitulin päätös, Vihavainen naurahtaa.

Vihavainen oli ehtinyt olla eläkkeellä reilun vuoden, kun Sulkavan pesti napsahti. Hän tarttui toimeen mielellään. Korona tosin haittaa hieman uuteen työhön sopeutumista.

– Jos olisi normaali aika, kiertäisin koulut ja hoitokodit ja esittelisin itseni. Nyt se ei ole mahdollista.

Sulkava tuntuu kotoiselta paikalta, sillä Vihavaisen mies on täältä kotoisin.

– Olemme mökkeilleet ja sukuloineet täällä paljon.

Savonlinnasta kotoisin oleva Vihavainen teki ensimmäisen uransa toimittajana.

– Siinä vierähti kolmekymmentä vuotta. Sen jälkeen iski viiden kympin villitys! Niin kuin niin monet keski-ikäiset, aloin kysellä, että olisiko elämällä vielä jotain tarjota. Hengelliset asiat olivat minulle tärkeimpiä, joten se tuli jopa poltteeksi.

Seurakuntatyössä Vihavaista kiinnostaa erityisesti se, miten Jumalan pyhyys ja todellisuus voisi näkyä nykyihmisen elämässä.

– Itse olen hiljaisuuden ihminen. Keskittymisen ja hiljaisuuden kautta Jumala voi ruveta puhumaan sisimmässämme ja nostamaan asioita esille.

Vihavainen toivoo, että ihmiset voisivat oppia puhaltamaan yhteen hiileen vieläkin enemmän.

– Olisi tärkeää, ettemme osoittelisi toista sormella, emme somessa emmekä arkielämässä, vaan ymmärtäisimme, että kaikilla on yhtä lailla vaikeuksia. Ystävällisyys ja yhteisymmärryksen säilyttäminen on tärkeää unohtamatta sitä, että se ei ole aina helppoa.

Teksti ja kuva: Hanna Partanen