Maija Nissinen toimi nuorena keskustyttönä Lohikosken puhelinkeskuksessa. Puheluihin oli vastattava, vaikka soitto saattoi tulla keskellä yötä.
Lohikoskentien varressa on pieni, keltainen puutalotalo. Siihen Maija Nissinen muutti miehensä kanssa nuorena vaimona loppuvuodesta 1960. Edellisenä vuonna hän oli vielä vastaillut äitinsä ja tätinsä apuna puheluihin Lohikosken puhelinkeskuksessa, joka sijaitsi perheen kotona, Lohikosken sillan kupeessa.
Puhelinkeskuksessa vietetyt nuoruusvuodet ovat painaneet keskuksen käytännöt syvälle Maijan selkäytimeen.
– Näen vieläkin unta, että olen ulkona ja kun menen sisälle, on puhelinkeskuksessa läppiä auki, hän kertoo.
Maija muistelee, että Lohikosken puhelinkeskus oli hänen sukunsa hoidossa 30 vuotta, vuodesta 1937 vuoteen 1967. Tosin sotavuosina se sijaitsi Laakkosessa, mutta sen jälkeen Hanna Pursiaisen ja Hilma Kontion (o.s. Pursiaisen) eli Maijan tädin ja äidin asunnossa.
– Meitä eli kaksi perhettä eli parhaimmillaan kahdeksan henkeä yhdessä huoneessa.
Keskus yhdisti lähelle ja kauas
Hanna-täti ja Hilma-äiti hoitivat puhelinkeskusta. Maija sekä Hanna-tädin Leena-tytär auttoivat keskuksen hoidossa vartuttuaan. Maija alkoi toimia vakituisena keskustyttönä, kuten häntä ja Leena-serkkua nimitettiin, 14-vuotiaasta alkaen, vuonna 1951. Ensimmäisen kerran hän kuitenkin jäi yksin hoitamaan puhelinkeskusta jo 12-vuotiaana.
– Äiti oli synnyttämässä siskoa ja täti lähti heitä hakemaan Leenan kanssa. Minä jäin vastailemaan puheluihin.
Asunnossa oli iso kiviuuni ja hella sekä nurkassa puhelinkeskus. Se toimi niin, että puhelun tullessa keskuksessa aukesi läppä, keskuksen hoitaja laittoi töpselin laitteeseen ja vastasi saapuvaan puheluun: ”keskus”. Soittaja kertoi vastaanottajan puhelinnumeron tai nimen, jolle halusi puhelunsa yhdistettävän. Puhelinkeskuksessa laitettiin toinen töpseli seinään, vastattiin soittajalle: ”yhdistän”, ja kierrettiin kammella vastaanottajan numero. Mikäli kysymyksessä oli kaukopuhelu, asiakkaalle vastattiin: ”ilmoitan” ja puhelinkeskuksesta soitettiin toiseen keskukseen ja pyydettiin soittamaan takaisin.
Asian perästä soiteltiin
Aluksi soittajat kävivät maksamassa puhelunsa, mutta myöhemmin ne laskutettiin. Laskutukset kirjattiin mustakantiseen Postikirja-nimiseen vihkoon. Hinnat määräytyivät puhelujen keston mukaan. Puhelinkeskuksessa oli sarjakello, joka pistettiin käyntiin puhelun alettua ja pysäytettiin sen loputtua.
– Kun puhelu loppui, piti asiakkaan avata läppä, jotta keskuksessa tiedettiin, että puhelu on loppunut.
Aina ei ollut varmaa, muistiko asiakas ilmoittaa keskukseen puhelun loppumisesta. Keskuksen työntekijöille kehittyikin sanonta: ”Puhutaanko, puhutaanko? Katkaisen.” Puhelujen pituudet olivat kuitenkin melko maltillisia.
– Ei silloin ollut sellaisia maratonpuheluita kuin tänä päivänä. Kauppiaat tilasivat tavaroita. Ihmisillä oli hommia, eihän ne joutaneet puhelimessa olemaan kuin asian perästä, vaikka saattoi siellä välillä joku riiuujuttukin olla.
Joissain vanhoissa elokuvissa näytetään, kuinka puhelinkeskuksen naiset jäävät salakuuntelemaan asiakkaiden puheluita, ja kohta riittää juoruakoilla aiheita. Maijan mukaan sellaista ei Lohikosken puhelinkeskuksessa harrastettu.
– En puutu kenenkään asioihin ja juoruihin. Pääsee sillä tavoin helpommalla. On vissiin kasvanut jo lapsena sellainen, että pitää mölyt mahassa.
Yleensä linjat toimivat hyvin. Ukkosella piti luuria pitää kuitenkin kaukana korvalta puhelimeen vastatessa.
Puhelinkeskuksessa oli hiilikaappi, jossa oli lasisia sulakkeita. Jos sulake meni rikki, tuli Sulkavalta korjaaja laittamaan sen kuntoon.
– Kun salama löi, putosivat sulakkeet lattialle ja särkyivät. Sittemmin laittoivat johdot maahan, ettei niin käynyt enää.
Mikäli linjoissa oli jotain vikaa, kiipesivät korjaajat pylväisiin laittamaan vian kuntoon.
– Niitä kutsuttiin pylväsapinoiksi.
Lue lisää 23.1.2019 ilmestyneestä Sulkava-lehdestä
