Marraskuussa, vuoden pimeimpään aikaan vietettävä pyhäinpäivä on Suomessa hiljainen päivä, jolloin omaiset vievät edesmenneiden läheistensä haudoille kynttilöitä, kukkia ja seppeleitä. Kuolemaan liittyy oleellisena osana suru ja sureminen.
Surulla on monia eri muotoja. Suru kuuluu elämään samalla tavalla kuin ilokin. Kuoleman aiheuttama menetys on lopullinen ja siksi suru on sen jälkeen vaikeaa. Surun kokeminen on ihmisen terve reaktio menetykseen ja suremisen tehtävä on auttaa sopeutumaan uuteen elämäntilanteeseen. Jokaisella on oma tapansa ja tahtinsa surra.
Mutta miten toimia, kun suru osuu omalle tai ystävän kohdalle? Miten siitä selviää ja miten siihen tulisi suhtautua? Evankelisen Lähetysyhdistyksen työntekijä, pastori Erja Kalpio kertoo omia kokemuksiaan asiasta.
Mitä suru on?
Suru on henkilökohtainen kokemus ja jokaisella on oma tapa surra. Jonkun toisen ihmisen mielestä pieneltä näyttävä menetys voi aiheuttaa jollekin toiselle suurta surua. Suruun vaikuttavat muun muassa ihmisen persoonallisuus ja mahdolliset aiemmin koetut menetykset, surun aiheuttaneen menetyksen luonne, suhde menetettyyn ja suruprosessin aikana saatu tuki.
– Suru on luonnollinen reaktio menetykseen. Surua voi aiheuttaa läheisen kuolema, sekä ihmisen että eläimen, työpaikan menettäminen, parisuhteen päättyminen tai uusi elämänvaihe. Eli suru voi syntyä kaikesta menetyksestä, joka on ollut itselle merkityksellistä ja tärkeää. Surussa on monenlaisia tunteita, itse asiassa useimmiten koko tunteiden kirjo.
Surua näkyy eri tilanteissa. Yleisesti ottaen ihmiset tietävät, mitä suru on, mutta kukaan ei tiedä miten itse suree, ennen kuin on sen itse kokenut.
– Nykyään ei enää käytetä surunauhoja ja – pukuja, mutta silti surun voi nähdä arjen keskellä. Ammattikielessä puhutaan muun muassa äänioikeudettomasta surusta, siis surusta, jota ei osata tai voida pukea sanoiksi. Suremisesta puhuttaessa keskustellaan yleensä perheestä ja läheisistä, joskus ystävistä. On ikään kuin muodostunut surun sisäpiiri ja sen sisällä olevia kohdellaan eri tavoin kuin surun ulkokehällä olevia ihmisiä.
– Esimerkkinä voidaan pohtia sitä kuinka pitkän sairausloman voi saada läheisen kuoltua. Tai saako sitä ylipäätänsä. Kuitenkin ihminen, joka ei kuulu surun sisäpiiriin, voi surra ihan yhtä syvästi kuin he, jotka ovat sen keskiössä.
Toisaalta on myös surua, josta ei oikein osata puhua. Tai josta on vaikea puhua.
– Esimerkiksi abortin tehneet, lapsensa adoptioon antaneet, lapsettomuus, keskenmenon kokeneet… listaa voisi jatkaa pitkästi.
Kuka vaan voi kohdata surun
Kaikki kohtaavat surua jossain elämänvaiheessa, sekä välillisesti että omakohtaisesti.
– Nykyisen nopean tiedonvälityksen aikakautena suru tulee hyvin lähelle myös silloin, kun se ei ole omakohtaista. Kun maailmalla tapahtuu onnettomuuksia, uutiset ja kuvat tapahtumapaikalta leviävät silmänräpäyksessä ja saavat aikaan globaalin, kollektiivisen surun.
– Ihmiset surevat myös yhdessä, mikä on erittäin hyvä asia ja auttaa surun paranemisprosessissa.
Sureminen on hyvin yksilöllistä ja jokainen suree tavallaan. Eikä siihen ole yhtä oikeaa tapaa. Joskus voi käydä niin, että ihmisten odotetaan ilmaisevan suruaan juuri tietyillä tavoilla. Esimerkiksi itkemällä hautajaisissa. Suremisen muodot ovat kuitenkin yksilöllisiä ja kaikki ihmiset eivät esimerkiksi kykene tai halua ilmaista omia tunteitaan muiden läsnä ollessa. Toiset saattavat purkaa suruaan toimintaan.
– Muistan esimerkiksi erään lapsensa menettäneen perheen, jossa perheenjäsenet surivat itselleen ominaisilla tavoilla: äiti puhui surustaan paljon ja vuolaasti, kun taas isä hakkasi saunahalot muutamaksi vuodeksi.
Surulle ei myöskään voi antaa aikarajaa, sillä se on hyvin yksilöllistä.
– Puhutaan surun kiertokulusta. Usein surun vaikein vaihe kestää ensimmäisen vuoden, kaikkine vuodenaikavaihteluineen. Ajan kuluessa suru muuttaa muotoaan ja surun kipein vaihe hälvenee.
Lue lisää 1.11. ilmestyneestä Sulkava-lehdestä
